|
Kirjat > Kirjaesittelyt
Strieber, Whitley & Anne:
The Communion Letters
HarperPrism, New York 1997, 288 sivua
 Whitley Strieber on amerikkalainen ammattikirjailija, joka on kirjoittanut kauhukirjoja, sekä myös useita sieppauksiin liittyvät ufokirjoja:
- Strieber, Whitley: Communion. William Morrow, New York 1987
- Strieber, Whitley: Transformation - The Breakthrough. William Morrow 1988
- Strieber, Whitley: Majestic. G. P. Putnamīs Sons, New York 1989
- Strieber, Whitley: Breakthrough. The Next Step. HarperCollins Publishers, New York 1995
- Strieber, Whitley: The Secret School. Preparation for Contact. HarperCollins Publishers, New York 1997
- Strieber, Whitley & Anne: The Communion Letters. HarperPrism, New York 1997
- Strieber, Whitley: Confirmation. The Hard Evidence of Aliens Among Us. St. Martin's Press, N. Y. 1998
- Strieber, Whitley: The Key. Walker & Collier, Inc., San Antonio, TX 2001
Strieberin kirja "Communion" (ja myös sen kannessa oleva humanoidin kuva) herätti ilmestyessään valtavasti huomiota ympäri maailmaa, ja se kiipesi nopeasti bestsellerlistojen ykköseksi. Eräiden tietojen mukaan kirjaa oli vuoteen 1989 mennessä myyty 6 miljoonaa kappaletta. Kirja käännettiin monelle kielelle ja suomeksi se ilmestyi 1989 nimellä "Ne ovat täällä".
Kirjan johdosta lukijat ryhtyivät lähettämään Strieberille kirjeitä omista kokemuksistaan ja vuonna 1997 Strieber ja hänen vaimonsa Anne julkaisivat kirjan "The Communion Letters", jossa he julkaisivat muutamia näistä kirjeistä. Kirjan alussa kerrotaan heti todella uskomaton, hämmästyttävä ja hätkähdyttävä asia: Kirjeitä tuli kymmenen vuoden aikana lähes 200000 (kaksisataatuhatta), ja näistä kirjeistä eräs henkilö kirjoitti koneellaan puhtaaksi noin 30000 (kolmekymmentätuhatta). Yksinkertainen jakolasku kertoo, että näin ollen yhdessä vuodessa kirjeitä tuli 20000 (kaksikymmentätuhatta) ja tämä taas tarkoittaa sitä, että vuoden jokaisena päivänä on tullut 55 kirjettä kymmenen vuoden aikana.
Allekirjoittaneen mielestä tämä on todella hämmästyttävä asia, johon tutkijoiden pitäisi tarttua. Tässähän on tutkittavaa vaikka millä mitalla! Mikä on se voima, joka on pakottanut näin monta ihmistä kirjoittamaan Strieberille? Mistä he kertovat kirjeissään? Kuinka monet ihmiset ovat olleet vähällä kirjoittaa Strieberille, vaikka eivät sitten olekaan kirjoittaneet? Mistä oikein on kysymys? Strieber onkin perustanut "The Communion Foundation" -nimisen säätiön, mutta siitä ei ole tietoa, mitä tämä säätiö tekee.
Mistä sitten ihmiset kertovat kirjeissään? He kertovat sieppauksistaan, jotka ovat alkaneet jo lapsuusiässä. Kuin yhdestä suusta he kertovat millaisen vaikutuksen kirjan kannessa oleva humanoidin kuva on tehnyt heihin. Kuva on herättänyt henkiin vanhoja muistoja; kuva on herättänyt rakkautta, pelkoa, suuttumusta, vihaa, epämukavaa oloa, stressiä ja kaikenlaisia muita tunteita. Moni kirjeenkirjoittaja kertoo, miten hän oli ollut kirjakaupassa tai kävellyt vaikkapa kadulla ja sattumalta nähnyt kuvan, jolloin heihin on iskenyt kuin salama tieto, että "tämä liittyy minuun". Ja he ovat ostaneet kirjan.
Eräs äiti kertoo kirjeessään, miten hän asetti pöydälle lukuisia kuvia erilaisista sarjakuva- ja TV-hahmoista ja pyysi pikkulastaan näyttämään, mikä kuva muistutti olentoa, jota lapsi oli kertomuksensa mukaan tavannut yöllä. Lapsi osoitti empimättä heti humanoidin kuvaa.
Kirjeiden kirjoittajien kertomusten perusteella he kertovat saman tarinan: Sieppaukset ovat jatkuneet monen sukupolven ajan, ja kirjoittajien kohdalla ne ovat alkaneet varhain lapsuusiässä. Usea kirjoittaja kertoo, miten hän oli mennyt illalla nukkumaan normaaliin tapaan, mutta keskellä yötä herännyt ja huomannut olevansa talon ulkopuolella, eikä kukaan ole osannut sanoa miten pikkulapsi oli päässyt ulos lukitusta ovesta. Lapset olivat viety lääkäriin, joka oli todennut, että lapsi on unissakävelijä ja siihen asia sitten oli jäänytkin, vaikka moni kysymysmerkki oli jäänyt roikkumaan ilmaan.
Valtavasta kirjetulvasta kirjaan on valittu n. 70 eri kertomusta, jotka esitetään nimettöminä. On todettava, että nämä kertomukset eivät noudata yhtä ja samaa kaavaa, ei edes Bullardin kaavaa. On sieppausselostuksia, jotka noudattavat Bullardin kaavaa, ja toiset taas ei. On kertomuksia, joissa mukana on MIB:ejä, mustia autoja tai isoja pöllöjä tai sitten niissä ei ole näitä elementtejä, vaan jotakin muuta, esim. ruumiista irtautumista tai "lähellä kuolemaa" -kokemuksia. Monet kertoivat nimenomaan nähneensä "unta".
Allekirjoittanut kertoi jo kirjassaan ?Onko ufoilmiössä logiikkaa?" niistä kummallisista kotipaikoista, joista humanoidit väittivät olevansa kotoisin. Tässäkin kirjassa eräs henkilö kertoo, että hän oli kysynyt humanoidilta että missä "he nyt ovat", jolloin humanoidi vastasi, että "Olet nyt yhdeksännessä olomuodossa", jota ko. henkilö ei tajunnut ollenkaan. Myöhemmin ko. henkilö yritti tarkistaa, mitä tällainen "yhdeksäs olomuoto" voisi tarkoittaa, mutta ainoa johtolanka jonka hän löysi oli se, että kyseessä oli erään kirjan nimi. Väistämättä tulee tällöin mieleen kysymys, että mikä rooli on ihmisen alitajunnalla tällaisessa kokemuksessa?
Allekirjoittanut ei voi tässä yhteydessä vastustaa kiusausta kertoa sivupersoonia käsittelevästä kirjasta, jonka oululainen Reima Kampman julkaisi kauan sitten. Myöhemmissä haastatteluissa kiinnitettiin paljon huomiota siihen, että eräs tyttö oli laulanut ikivanhan, jo unohduksiin painuneen irlantilaisen kansanlaulun, jonka tekstissä oli sanat "Sing Cockoo", jota pidettiin vahvana todisteena sille, että tyttö todella oli aikaisemmin elänyt Irlannissa.
Vaikka se jäikin tekemättä, niin allekirjoittaneella oli useita kertoja tarkoitus kirjoittaa Ouluun ja kertoa, että ollessani 14-15 -vuotias, toimin veneenkuljettajana Helsingin seurakuntien eräässä saaressa. Siellä ei ollut iltaisin paljon tekemistä, koska saaressa ei ollut sähköä. Sen sijaan kokoonnuttiin johonkin mökkiin iltaisin ja keitettiin teetä. Ja tällöin laulettiin paljon. Sisareni ja kaksi hänen toverinsa muodostivat trion ja lauloivat paljon ja eräs heidän suosikkilaulunsa oli juuri tuo vanha "Sing Cockoo", jonka kerran kuulin radiossakin. Muistan tuon laulun aika hyvin vieläkin. Näin ollen on olemassa mahdollisuus, että aikaisemmin mainittu tyttö oli kuullut tuon laulun jossakin ja sittenkin poimi sen alitajunnastaan.
Poimivatko myös Strieberin kirjeiden kirjoittajat asioita alitajunnastaan? Esim. pelkojaan? Luultavasti kukaan ei tiedä tarkkaa vastausta. Ehkä asia on niin, että jotkut poimivat ja toiset taas eivät. Allekirjoittaneella ei ole vastausta tähän vaikeaan kysymykseen. Ehkä tapahtuu "oikeita sieppauksia" ja muut kertomukset ovat sitten jotakin muuta. Yksi asia on ainakin varma: Strieberin kirjetulvan perusteella näyttää siltä, että tällä alalla tutkijoilla on paljon tekemistä.
Kauan on odotettu, että sieppauksille saataisiin ulkopuolisia todistajia. Odotus palkittiin, kun Australiassa sattui kaksikin tapausta, joilla oli ulkopuoliset todistajat. Ensimmäisessä tapauksessa kaksi tutkijaa istui samassa autossa, kun usein sieppauksen kohteeksi joutunut nainen. He istuivat naisen vieressä, kun hän selitti miten hänet siepattiin ja vietiin ufon. Vieressä istuvat kaksi tutkijaa eivät nähneet yhtään mitään, paitsi että näytti siltä, että nainen oli jonkinlaisessa transsissa.
Toisessa tapauksessa humanoidien kohtaamisella (sieppauksella?) oli ulkopuoliset todistajat, jotka olivat toisessa autossa ja sattumalta osuivat paikalle. Hypnoosissa selvisi, että paikalla oli ollut vielä kolmaskin auto, joka pystyttiin myöhemmin jäljittämään ja jonka matkustajat myös vahvistivat nähneensä tapauksen. Näiden australialaisten ulkopuolisten todistajien todistusten perusteella tilanne on näin ollen 1-1, kun arvioidaan sieppausten todellisuutta.
Myös Strieberin kirjan kertomukset osoittavat, että todella monella ihmisellä on ongelmia näiden sieppausten ja sieppauskertomusten kanssa. Kirjan lopussa kerrotaan muutama tapaus, jossa havaitsija on nähnyt kuolleita sukulaisiaan humanoidien seurassa, ja nämä tapaukset ovat herättäneet havaitsijoissa valtavia tunnekuohuja. Ehkä aika näyttää mistä on kysymys.
Björn Borg, 02.09.2003
[ takaisin ]
|
