|
Arkisto > Artikkelit
Teemu Ihalainen:
Elämää maailmankaikkeudessa
Maailmankaikkeuden ikä
Aluksi voisimme tutkia vähän maailmankaikkeutta ja omaa aurinkokuntaa. Mitä niistä tiedämme ja millä perusteella. Ihmisillä on
aina ollut käsityksiä ja uskomuksia maailman ja ihmisen synnystä. Ennen tieteen kehittymistä nämä luomistyöt olivat suurimmalta osaltaan
jumalista lähteneitä. Ihminen on siis aina halunnut selittää ympäröivää maailmaa. Keskiajalla ja yleisesti kirkon vallan aikana ainut
hyväksytty maailmakatsomus oli maakeskeinen ja Jumalan luomistyöhön perustuva. Pikku hiljaa todisteiden kasaantuessa näkemyksiä jouduttiin tarkastamaan.
Nykyisinkään ei tiedetä lähellekään kaikkea elämän synnystä ja kehittymisestä, mutta kehitys on ollut huimaa. Maailmankaikkeuden
arvioidaan syntyneen noin 15-20 miljardia vuotta sitten alkuräjähdyksessä (big bang). Tätä tulosta tukee mm. niin sanottu "punasiirtymä",
isotrooppinen (yhtä voimakas, "tasainen") mikroaaltosäteily, eli niin sanottu 3 kelvinin taustasäteily, sekä heliumin suhteellinen osuus maailmakaikkeudessa.
Kaukaisista tähdistä ja galakseista saapuvan valon spektriviivat on havaittu liikkuneen, verrattuna maapallolla mitattuihin vastaaviin spektriviivoihin. Ne
ovat siirtyneet siten, että aallonpituus on suurentunut. Ihmisen silmän havaitsema valon väri määräytyy silmään saapuvan
sähkömagneettisen säteilyn (siis valon) aallonpituuden mukaan. Näkyvän valon alueella punainen valo on aallonpituudeltaan pisintä ja siten
tätä on alettu kutsua punasiirtymäksi. Edwin Hubble tulkitsi tämän spektrissä havaitun muutoksen (punasiirtymän) johtuvan siitä, että
kaikki galaksit etääntyvät meidän omasta linnunradasta. Hän havaitsi vielä sen, että galaksien etääntymisnopeus on suoraan
verrannollinen galaksin etäisyyteen. Tätä arvoa on kutsuttu Hubblen laiksi ja matemaattisesti se on v = H0r, jossa v on nopeus, H0 ns. Hubblen vakio ja r galaksin
etäisyys. Tästä kaavasta näemme, että maailmankaikkeuden ikä on Hubblen vakion käänteisluku 1 / H0 (nopeus = matka / aika, eli v = r / t ja
t= 1/ H0). Tämän vakion arvo määräytyy siis maailmankaikkeuden iästä. Galaksien etäisyyksien ollessa niin valtavia on niiden arvoissa
luultavasti huomattavasti virhettä. Nykyisin (?) hyväksytty arvo 1 / H0:ksi ja siten maailmakaikkeuden iäksi on noin 18 miljardia vuotta.
Maailmankaikkeuden syntyhetkellä vapautui sanoin kuvailemattoman paljon energiaa. Kaikki aine oli valtaisan kuumaa ja säteili voimakkaasti gamma- ja
röntgensäteilyä. Aikojen kuluessa lämpötila on laskenut ja maailmakaikkeus laajentunut. Maailmankaikkeuden laajentuessa myös säteilyn
aallonpituus on pidentynyt. Teoreettisesti sen olemassaoloa epäiltiin jo varsinaisesti ennen sen löytymistä vuonna 1964. Tällöin kaksi tiedemiestä,
A. A. Penzias ja R. W Wilson, työskenteli Bellillä käyttäen erittäin herkkää mikroaaltojen havaintolaitteistoa. He havaitsivat, että koko
taivas "säteili". Löydöksensä he tekivät vahingossa yrittäessään kalibroida laitteistoa. Heillä oli tarkoituksena nollata laitteisto
ja he käänsivät antennin sellaiseen suuntaan, jotta maasta lähteneet häiriöt eivät siihen tarttuisi. Tässä he eivät kuitenkaan
onnistuneet, sillä joka suunnasta tuntui tulevan jonkin verran "melua". Seuraavaksi Penzias ja Wilson epäilivät, että laitteistossa on vikaa ja huomasivatkin
linnunpesän antennissa ja olivat sitä mieltä, että syy häiriöön löytyi. He yrittivät kalibrointia uudestaan, mutta edelleen taivas oli
täynnä hälyä. Lopulta he tajusivat löydöksensä ja sen tärkeyden. Tämä säteily on voimakkaimmillaan n. 2mm aallonpituudella
(täysin samaa säteilyä jota, 3 K (kelvinin) lämpötilassa oleva ns. musta kappale säteilisi. Musta kappale on kappale, joka lähettää
pelkästään omasta lämpötilasta johtuvaa säteilyä, se ei esim. heijasta siihen osuvaa säteilyä). Jos maailmankaikkeuden ajatellaan
syntyneen noin 15 miljardia vuotta sitten, niin tämä on juuri oikea aaltopituus säteilylle, jota alkuräjähdyksestä pitäisikin olla
jäljellä.
Maailmankaikkeuden aine on pääasiassa vetyä ja heliumia. Vetyä on arvioitu olevan 74 %, heliumia 24% ja raskaampia alkuaineita loput 2%. Vedyn
rakennehan on hyvin yksinkertainen, sen ytimenä on vain yksi protoni. Helium rakentuu kahdesta protonista ja kahdesta neutronista. Neutronilla on taas kyky jakautua mm.
protoneiksi, jos se ei ole sitoutunut ytimeen, jossa sen hajoaminen ei ole mahdollista. Ajan kuluessa osa neutroneista onkin hajonnut protoneiksi ja osa on sitoutunut heliumin
ytimiin. Lasketun arvion mukaan maailmankaikkeuden aineesta n. 24 % täytyisi olla heliumia, jotta alkuräjähdysteoria olisi pitävä. Tämä on siis
sopusoinnussa arvioidun heliumin määrän kanssa ja siten tukee Big Bang -teoriaa. Tämä seikka taas tukee muita todisteita maailmakaikkeuden
iästä, kuten edellä mainittua kosmista taustasäteilyä. Lisäksi maailmankaikkeuden ikää on voitu arvioida tähdissä syntyvien
radioaktiivisten aineiden hajoamisen perusteella, sekä vanhojen tähtiryhmien tähtikoostumuksen mukaan. Vanhoissa tähtiryhmissä on paljon ns. punaisia
jättiläisiä ja niiden määrän perusteella on arvioitu, milloin maailmakaikkeus syntyi. Kaikki nämä tulokset ovat vain arvioita, mutta ne
kaikki antavat samansuuntaisen arvion maailmankaikkeuden iästä.
Oman aurinkokuntamme arvellaan olevan noin 5-4,6 miljardia vuotta vanha. Jos aika-arviot maailmankaikkeudesta ovat oikeat, on maapallokin ollut olemassa jo 1/3-1/4
maailmankaikkeuden tähänastisesta iästä.
Meidän aurinkokuntamme synty on pitkään askarruttanut ihmisten mieliä. Nykyisin ollaan melko varmoja siitä, että aurinko syntyi ensin
kaasupilvestä ja "rippeistä" syntyivät sen yhdeksän planeettakiertolaista ja suuri joukko pienempiä.
Aurinko syntyi kaasupilven keskustaan. Ainetta alkoi ensin kasaantua mahdollisesti supernovan tai läheltä kulkeneen tähden vuoksi. Aluksi
lämpötila kaasupilven keskiosassa oli noin 1000-2000 kelviniä. Paine kasvoi pilven keskustassa ja lopulta aineet kaasuuntuivat. Lämpötilan noustessa
keskustan ulkopuolella jotkin aineet alkoivat yhtyä kemiallisesti ja muodostaa pieniä jyväsiä. Kaasupilvi alkoi seuraavaksi muodostua kiekoksi ja sen
pyörimisnopeus kasvoi. Hiukkaset törmäilivät ja toisiinsa takertuessaan muodostivat pikkuhiljaa planeettojen alkuja, planetesimaaleja, joiden halkaisija oli
muutamia satoja kilometrejä. Nämä törmäilivät toisiinsa muodostaen suurempia kappaleita, protoplaneettoja. Näistä molemmista osa ei
kehittynyt enää suuremmiksi, vaan jäi aurinkokuntaan kuiksi, asteroideiksi tms.
Paineen edelleen kasvaessa pilven keskustassa lämpötila nousi riittävästi (noin 1 milj. K) ja vedyn fuusioreaktiot alkoivat. Silloin auringon
säteily oli hyvin voimakasta ja se puhalsi pyörivässä kiekossa olleet kaasut pois ainakin aurinkokunnan sisäosista. Tämä on luultavastikin
syynä siihen, että suurin osa aurinkokuntamme sisäplaneetoista on kiviplaneettoja ja suurin osa ulkoplaneetoista on valtavia kaasuplaneettoja. Muiden aurinkokuntien
on myöskin arvioitu syntyvän tähän tyyliin.
Maaplaneetta on siis ollut olemassa noin 4,5 miljardia vuotta. Ensimmäiset elämästä todistavat fossiilit ovat noin 3,5 miljardin vuoden takaa,
mutta elämä on luultavasti alkanut jo 3,8 miljardia vuotta sitten, ehkä jopa aikaisemmin. Ihmisiä edeltäneet etelänapinat elivät noin 3-4
miljoonaa vuotta sitten. Ihminen on siis hyvinkin tuore laji. Jos ajattelemme nykyihmisen ikää, joka on arviolta 100.000 vuotta, niin ihminen muuttuu hyvinkin junioriksi
tässä maailmankaikkeudessa.
Muita aurinkokuntia?
Aurinkokuntamme ulkopuolisia planeettoja on yritetty vakavasti etsiä 1930 luvulta lähtien. Tällöin alan pioneerina toimi P. van der Kamp.
Kuitenkin vasta nyt lähivuosina on etsintä tuottanut tulosta. Syynä tähän on ollut havaintolaitteistojen kehittyminen tarpeeksi herkiksi. Visuaalisia
havaintoja ulkopuolisista planeetoista ei kuitenkaan ole, vaan ne on havaittu epäsuorasti. Havainnot perustuvat lähinnä planeetan keskustähdelleen aiheuttamiin
"häiriöihin" . Tällä tavoin ensimmäisenä havaittu planeetta oli ilmeisesti vuonna 1995, mutta jo vuonna 1979 tutkijat M. Demianski ja M. Proszynski
epäilivät planeettaa erään pulsarin (PSR B0329+54) ympärillä. Tämä tieto ei kuitenkaan ole vieläkään täysin
varmistunut. Epäiltyjä planeettoja tuli myöhemmin lisää, mutta vasta 1995 tehtiin löytö, josta voidaan sanoa, että se on suurella
varmuudella planeetta. Löytäjät olivat M. Mayor ja D. Queloz, jotka havaitsivat kiertolaisen tähdellä 51 Peg. Nykyisin planeettoja on havaittu jo
kymmeniä. Löytöjen perusteella onkin arvioitu, että 5% pääsarjojen tähdistä on arvioitu olevan jättiplaneetta kiertolaisia 4-5 AU:ta
pienemmällä säteellä (1 AU keskimääräinen maa-aurinko etäisyys).
Jos ajattelemme tähtiä, jotka ovat oman aurinkomme kaltaisia, niin meistä 21,5 valovuoden säteellä on noin 10 ja tähtiä
yhteensä 100. Kun mennään kauemmaksi, niin auringonkaltaisia tähtiä 46,4 vv säteellä on noin 100 ja tähtiä yhteensä 1000. Jos
arvio 5 %:sta pitää paikkansa, niin meistä 46,5 vv säteellä on 5 aurinkokuntaa, joiden keskustähtenä on auringonkaltainen tähti. Jos
otetaan kaikki pääsarjantähdet huomioon, niin planeettajärjestelmiä voi olla yhteensä 50 kappaletta. Tärkeintä on kuitenkin planeetan
etäisyys auringosta, eikä niinkään keskustähden koko. Tämä arvio aurinkokunnista on kuitenkin tilastollisesti hankittu ja totuus saattaa poiketa
paljonkin siitä. Lisäksi täytyy muistaa, että 5% arvio perustui jättiläisplaneettoihin, jotka luultavasti ovat suuria kaasupalloja. Tällä
hetkellä ei ole vielä mahdollisuuksia havaita maan kokoluokkaa olevia planeettoja, mutta luultavastikin lähitulevaisuudessa tekniikan kehittyessä
tämä tulee mahdolliseksi.
Elämälle tärkeitä aineita ja olosuhteita
Maapallon elämälle yksi välttämättömimmistä ainesosista on vesi. Vesi toimii liuotteena, johon aineet liukenevat solutasolla.
Soluissa tapahtuvat reaktiot tapahtuvat myös usein vedessä. Vesi sitoo myös lämpöä (meret, merivirrat, järvet, joet). Kasveilla vesi toimii niin
ikään liuoksena jossa reaktiot tapahtuvat, mutta myös esimerkiksi tukirakenteena. Vedellä on hyvin paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat mahdollistaneet
elämän kehittymisen. Näitä ominaisuuksia on mm. veden tiheys, mikä on suurimmillaan noin 3,8 C asteessa. Tästä syystä tässä
lämpötilassa oleva vesi painuu pohjaan ja kylmempi vesi nousee pinnalle ja jäätyy pinnasta. Vesi molekyyli on lisäksi dipooli-molekyyli. Happi osa
vedessä (H2O) on ns. elektronegatiivisempi, eli se "imee" sidoselektroneja puoleensa enemmän kuin vety ja siten varautuu negatiivisesti. Vety varautuu vedessä siten
positiivisesti.
Tästä syystä veteen liukenee helposti erilaisia suoloja ja muita varautuneita aineita tai molekyylejä. Jotkin proteiinit ovat myös dipooleja
ja siten ne liukenevat veteen. Solujen ulkokalvo (solukalvo), eli seinä solun sisäisen nesteaition ja solun ulkopuolisen nesteaition välillä on myös
"puoliksi" veteen liukeneva. Tämä solukalvo muodostuukin melkein kaikilla eliöillä (paitsi joillain arkkibakteereilla) kahdesta lipidi kerroksesta. Lipidi
molekyylin toinen pää on hydrofiilinen (veteen "liukeneva") ja toinen hydrofobinen (veteen "liukenematon"). Kun tällaisista molekyyleistä koostuva kaksoiskalvo
joutuu veteen sen hydrofobiset osat pyrkivät pois veden läheisyydestä ja siten syntyy pieni "pallo". Tämän pallon seinämissä hydrofiiliset osat
lipideistä ovat veteen päin ja hydrofobiset osat näiden hydrofiilisten päiden välissä.
Elämän syntyminen vaatii siis siten jonkinlaisen liuotteen. Veden ohella muita mahdollisia ehdokkaita olisivat ammoniakki tai metaani. Tällöin
kuitenkin lämpötilan täytyisi olla paljon alhaisempi, että nämä aineet pysyisivät nesteenä, eivätkä kaasuuntuisi. Metaanin
kiehumispiste on esimerkiksi -161 C astetta. Hyvin korkeassa paineessa nämä pysyisivät nesteenä korkeammassakin lämpötilassa. Näiden liuottimien
tapauksissa elämä ei luultavasti siis olisi kovinkaan paljoa maan kaltaista.
Toinen elämän kannalta tärkeä aine maapallolla on hiili. Hiilellä on kyky muodostaa pitkiä ketjuja ja niinpä hiilen muodostamat
ketjut ovatkin tärkeässä roolissa "elämän molekyyleissä". Erilaisia hiilen yhdisteitä on siten valtavasti. Hiilen ominaisuuksiltaan voisi
korvata mahdollisesti Pii, joka voisi myös toimia pitkien molekyyliketjujen perustana. Hiiltä on havaittu olevan meteoriiteissa ja siten myös muualla
maailmakaikkeudessa.
Elämän mahdollistava ominaisuus on myös maapallon sopiva etäisyys auringosta ja maapallolla vallitseva kasvihuoneilmiö. Kasvihuoneilmiö
nostaa maapallon lämpötilaa estämällä osaa maapallosta heijastuvaa lämpöä karkaamasta avaruuteen. Sen ansioista myös yön ja
päivän lämpötilojen vaihtelut eivät ole hirveän suuria. Lämpötilan yläraja elämälle maapallolla on noin 60-80 astetta.
Näissä lämpötiloissa suurin osa proteiineista alkaa denaturoitua ja eliö menehtyy. Alaraja on luonnollisesti nollan celsiuksen tuntumassa, jolloin vesi
alkaa jäätyä. Jää kiteet solun sisällä ovat hyvinkin vahingollisia ja siten solut yleensä menehtyvät jäätyessään.
Jotkin eliöt kuitenkin osaavat suojautua kovaltakin pakkaselta.
Hypoteeseja elämän synnystä
Varsinaisesta elämän synty tapahtumasta meillä ei ole minkäänlaisia todisteita. Yleinen näkemys elämän mahdollisuuksista
muualla maailmankaikkeudessa on vaihdellut aina sen hetkisen tiedon mukaan. Nykytietämyksen mukaan pitäisin todennäköisenä, että kun tarpeet
elämän syntymiseen ovat olemassa, niin jonkinlaista elämää myös kehittyy. Ainoana esimerkkinä meille elämän kehityksestä on
luonnollisesti meidän oman maaplaneetan hyvin monimuotoinen biosfääri. Elämää muualla onkin hyvä lähteä pohtimaan oman planeetan
elämän synnyn kautta.
Ensimmäinen elämästä suoranaisesti todistavat fossiilit ovat siis noin 3,5 miljardin vuoden takaa. Länsi-Australiasta löytyneet
ilmeisesti alkukantaiset prokaryootti (esitumalliset) fossiilit ovat olleet fotosynteettisiä (yhteyttäviä) ja siten elämä olisi pitänyt alkaa jo
aikaisemmin. Kun otamme huomioon maa planeetan iän, niin huomaamme, että elämä on syntynyt melkein heti maapallon syntymisen jälkeen.
Kaasukehä kaiken alussa maapallolla oli hyvin erilainen verrattuna nykyiseen. Alkumaan ilmakehässä oli mm. hiilidioksidia (CO2), metaania (CH4),
ammoniakkia (NH3) ja syaanivetyä (HCN), mutta ei ollenkaan happea. Maan pinnalla oli paljon vulkaanista toimintaa ja auringon haitallinen UV-säteily kärvensi
maanpintaa. Tämän teorian alkumaapallon oloista esitti Aleksander I. Oparin jo vuonna 1922. Alkumaapallo oli siis karu, hapeton paikka ja siten elämä onkin
syntynyt hapettomissa oloissa. Tämä voi aluksi tuntua mahdottomalta, mutta kun ottaa huomioon hapen hyvinkin reaktiivisen luonteen, niin se tuntuu ihan järkeen
käyvältä. Alkueliöllä olisi ollut suuria hankaluuksia suojella molekyylejään ja aineenvaihduntaa hapen haitallisilta vaikutuksilta.
Ilmakehässä olleet kaasut ovat sekoittuneet senaikaisiin meriin ja ns. kemiallinen evoluutio luultavasti alkoi merien pintakerroksissa, johon mm. UV-
säteily toi energiaa. Myöhemmin tämä kemiallinen evoluutio johti varsinaisen elämän kehittymiseen. Muita mahdollisia paikkoja elämän
synnylle ovat myös haihtuneessa vedessä olleet vesipisarat, joissa on havaittu olevan paljon orgaanisia yhdisteitä. Näiden pisaroiden pinnalle olisi
muodostunut "yksikerroksinen solukalvo", siten että lipidien hydrofobiset päät olisivat törröttäneet ulospäin. Myöhemmin pisaran
laskeutuessa mereen olisi sen pinnalle kertynyt toinen kerros lipidejä ja siten olisi muodostunut ensimmäinen alkeellinen solu. Elämä on voinut syntyä
myös valtamerien pohjissa olevissa erittäin kuumissa lähteissä. Näissä lähteissä on havaittu ns. hypertermofiilisia bakteereja, jotka ovat
pääasiassa arkkibakteereja (archbakteereja). Nämä arkkibakteerit ovat muuttuneet luultavasti hyvin vähän aikojen kuluessa. Tämä teoria saa
myös tukea siitä, että luultavasti sen aikainen meren pinta on ollut hyvinkin rauhaton paikka.
Tästä johtuen elämän on ollut hankala alkaa meren pinnassa, jossa vedet ovat sekoittuneet toistuvasti hyvinkin voimakkaasti. Ongelmana on vain
se, että arkkibakteerit ovat luultavasti kehittyneet samasta "kantasolusta", josta myöhemmin kehittyivät aitotumalliset eliöt (Tämä tarkoittaa
sitä, että arkkibakteerit ja "normaalit" bakteerit ovat kehittyneet eri lähtökohdista, toisesta haarasta bakteerit ja toisesta aitotumalliset ja
arkkibakteerit). Näin arkkibakteerien edeltäjien olisi jo pitänyt pystyä elämään hyvinkin vihamielisessä ympäristössä.
Tämähän ei tietenkään ole mahdotonta. Arkkibakteerien edeltäjät olisivat voineet hyvinkin elää näissä kuumissa
lähteissä myöhemmin häviten, siten että vain arkkibakteerit olisivat säilyneet meidän päiviimme saakka.
Viimeisin ja ehkä kiinnostavin teoria elämän synnystä on teoria, jonka mukaan jokin meteoriitti tai komeetta olisi tuonut tullessaan jonkin
bakteerin muualta avaruudesta. Jotkin bakteerit pystyvät huonoissa oloissa kehittymään lepoitiöiksi, jotka kestävät hyvinkin kovaa kuumennusta,
säteilyä tai haitallisia kemikaaleja. Esimerkiksi säteilyä jotkin bakteerit kestävät jopa yli kaksikymmentäkertaisen määrän
verrattuna korkeampiin organismeihin. Tällaiset lepoitiöt olisivat hyvinkin kestäneet pitkänkin matkan avaruudessa. Avaruudessa vallitseva kylmyys olisi vain
parantanut itiöiden säilyvyyttä. Meteoriitin osuessa maapallon ilmakehään sen pintaosat kuumentuvat yleensä eniten (jos kokoa on
riittävästi) ja sisus pysyy viileämpänä. Periaatteessa se ei olisi mahdotonta, että bakteeri säilyisi elossa jopa törmäyksestä
maanpintaan ja alkaisi jakaantua. On vain erittäin epätodennäköistä, että bakteeri pystyisi sopeutumaan näin suureen muutokseen, sillä olot
jossa bakteeri olisi kehittynyt olisivat todennäköisesti hyvin erilaiset verrattuna maapalloon. Huomioitaessa maapallolla olevien erilaisten habitaattien
määrä, olisi melkoinen sattuma, että meteoriitti osuisi juuri sopivaan paikkaan. Kun merkille pannaan vielä se seikka, että maapallolla on ollut
kaikki mahdollisuudet elämän kehittymiseen ilman mitään "kosmista apua", voidaan tämä hypoteesi jättää pienemmälle huomiolle,
kuitenkaan sitä täysin hylkäämättä.
Elämän synty ja sen todennäköisyys
Pitkään oli ongelmana se, että ei pystytty todistamaan elämän syntyä elottomista alkuaineista. Tämän kuitenkin todistivat
mahdolliseksi Harold Ureyn ja Stanley Millerin laboratoriossa tekemä koe vuonna 1953. He muodostivat koeputkista laitteiston johon he laittoivat samoja aineksia mitä oli
alkumaapallolla Oparinin teoriassa. He muodostivat myös keinotekoisia salamoja laitteistoon. Kokeessaan he saivat muodostettua karboksyylihappoja, rasvahappoja, adeniinia
(osana mm. nukleenihapoissa ja ATP:ssä), jopa aminohappoja (proteiinien rakenneosia), "itsestään" koeputkeen. Tämä todisti sen, että alkeellisten
orgaanisten yhdisteiden syntyminen on mahdollista. Koetta ei kuitenkaan voida pitää lopullisena todisteena elämän synnystä. Varsinaisesti
"elämää" ei koeputkessa saatu aikaan, vaan siinä todistettiin vain se, että elämälle tarpeelliset molekyylit ovat voineet syntyä
helpostikin "alkuliemessä".
Luonnollisesti elämän kehittymiseen tarvittaisiin tästä vielä valtavan pitkä aika, mutta Ureyn ja Millerin koe osoitti, että sille
olisi mahdollisuudet. Tämän kokeen lisäksi kun otetaan huomioon se, että elämä kehittyi maaplaneetalle hyvinkin nopeasti sen syntymän
jälkeen, voisimme pitää elämän syntymistä jopa todennäköisenä. Tälle on luonnollisesti vaatimuksena se, että
elämälle välttämättömät fysikaaliset ja kemialliset olosuhteet ovat suotuisat. Tällä tarkoitan siis sitä, että mm.
lämpötila on suotuisa ja paikalla on tarvittavat aineet suurempien molekyylien rakentamiseen. Mielenkiintoista tästä tekee se, että tällaisia
alkumaapallolla olleita aineita (mm. syaanivetyä) on löydetty Jupiterin ja Saturnuksen kaasukehistä, Saturnuksen kuusta Titanista sekä tähtien
välisistä pölypilvistä. Yksi merkillepantava löytö on myös ns. Murchisonin meteoriitti, joka putosi maahan vuonna 1969. Siitä
löydettiin mm. aminohappoja, sekä puriini ja pyrimidiini emäksiä (dna:n ja rna:n tärkeitä osia). Näiden tietojen nojalla voisi pitää
elämälle tärkeiden makromolekyylien muodostumista myös muualla maailmankaikkeudessa mahdollisena.
Elämän kehittyminen
Meidän kannaltamme pelkän alkeellisen elämän kehittyminen muualla maailmankaikkeudessa ei ole mielenkiintoista, sillä keskustelu bakteerin
kanssa ei ole kovin antoisaa. Ongelmana olisi lisäksi tällaisen elämän havaitseminen (tähän tullaan myöhemmin).
Aluksi, ennen varsinaista elämän syntyä oli käynnissä kemiallinen evoluutio. Yhdisteitä kehittyi ja hajosi, kunnes jotkin yhdisteet
olivat pysyvämpiä. Valtava edistysaskel oli itsensä kopioimista säätelevien molekyylien ilmaantuminen. Näitä molekyylejä voi
pitää ensimmäisinä varsinaisina informatiivisina molekyyleinä, eli näissä molekyyleissä oli siis "tietoa". Tällaisia informatiivisia
molekyylejä nykyisissä eliöissä ovat mm. DNA, RNA ja peptidiketjuista muodostuvat proteiinit. DNA ja RNA koostuvat vain viidestä erilaisesta
emäksestä, mutta erilaisten yhdistelmien sisältämän informaation avulla ne voivat valmistaa erilaisia peptidiketjuja. Aluksi DNA:ta
käytetään mallina ja muodostetaan kopio "tiedosta" RNA muotoon. RNA:n avulla taas valmistetaan itse peptidiketjut (joista myöhemmin muodostuu proteiineja).
Tässä vaiheessa kolme RNA:n emästä vastaa yhtä aminohappoa ja kun näistä tripleteistä "tieto" muutetaan peptidiketjuksi, niin ketjuun
liittyy RNA:n määräämä, juuri sitä triplettiä vastaava aminohappo. Näin "tieto" siirtyy ensin DNA:lta RNA:lle ja lopulta proteiiniksi, joka
taas voi olla vaikuttamassa esimerkiksi kyseessä olevan lajin ulkonäköön.
Ennen varsinaisen elämän syntyä ensimmäiset tällaiset informatiiviset molekyylit olivat luultavasti RNA:ta. Tähän
johtopäätökseen ollaan tultu, koska 1980 luvulla Thomas Cech tiimeineen havaitsi, että jotkin RNA:t voivat toimia katalyytteinä (niitä alettiin
kutsua ribozyymeiksi, jotta ne erottuisivat proteiinipohjaisista katalyyteistä, entsyymeistä). Nämä katalysoivat RNA pätkät poistavat aitotumallisten
solujen RNA:ssa olevia tiedollisesti tyhjiä alueita (introneja). Ne siis pilkkovat RNA:n ja liittävät sen uudestaan yhteen. Kemiallisen evoluution edetessä
nämä RNA:t alkoivat tehdä yhteistyötä joidenkin aminohappoketjujen (eli polypeptidiketjujen) kanssa siten, että ketju avusti rna:ta
lisääntymään. Tämän jälkeen RNA-proteiinikompleksi on joutunut kalvorakkulan sisään. Tällainen kalvorakkula on jatkanut olemassa
oloaan ja lisääntynyt poimien RNA:n ja proteiinien rakenneosia (nukleotidejä ja aminohappoja) ympäröivästä "alkuliemestä". Samoin kuin
nykyisin perintöaineksen replikaatiossa on syntynyt virheitä, mutaatioita, jotka ovat johtaneet siihen, että osa on lisääntynyt paremmin ja osa huonommin.
Näin kemiallinen evoluutio on saanut alkunsa ja alkoi kehitys kohti nk. elävää solua. Tätä kehitystä ei pidä kuitenkaan
käsittää tarkoitushakuisena, sillä evoluutiolla ei ole tähtäimenä "monimutkaisempi" tai kehittyneempi eliö. Luonnonvalinta suosii vain
tietyllä paikalla, tiettyyn aikaan paremmin olosuhteisiin sopeutuneita eliöitä (tai molekyylejä).
Kehitys jatkui ja lopulta perimän tallentamisessa RNA korvautui DNA:lla. RNA säilytti kuitenkin avainasema roolinsa proteiinisynteesissä. Lopulta
tässä "molekyyli läjässä" alkoi tapahtua aineenvaihduntaa siinä määrin, että sitä voisi kutsua alkeelliseksi, tumattomaksi
prokaryoottisoluksi. Rajanveto elävän solun ja itseään kopioivan, kalvollisen molekyyli kasauman välillä on kuitenkin erittäin hankalaa, koska
on hyvin vaikeaa määrittää varsinaisesti "elämää". Elämälle tyypillisiä piirteitä ovat mm. itsenäinen aineenvaihdunta,
epätasapaino ympäristön kanssa ja lisääntyminen. Useilla soluilla on myös liikkumiskyky jossain vaiheessa, sekä useat solut vastaan ottavat
signaaleja ympäristöstään ja vastaavat niihin erilaisilla toiminnoilla. Näillä perusteilla virukset jäävätkin elävien organismien
ulkopuolelle.
Maapallolla energia saatiin aluksi hapettamalla metalleja. Läpimurtona oli fotosynteesin (yhteyttämisen) kehittyminen. Fotosynteesi on luultavasti syntynyt
aluksi sopeutumana auringon voimakkaaseen paisteeseen. Eliöt ovat luultavasti "vahingossa" kehittäneet pigmenttejä, jotka ovat absorboineet liiallisen paisteen.
Vasta myöhemmin nämä pigmentit ovat muuttuneet sellaisiksi, että niiden avulla on voitu sitoa auringossa syntyvää fuusioenergiaa kemialliseksi
energiaksi. Täytyy muistaa, että tähän aikaan ei ilmakehässä ollut otsonia, joka olisi suojannut liialliselta UV-säteilyltä. Fotosynteesin,
eli yhteyttämisen kehityttyä ilmakehään alkoi vapautua happea, joka hapetti maaperässä olleita metalleja. Yhteyttäminen oli myös
elämän kehittymisen kannalta tärkeä läpimurto, sillä se tarjoaa ehtymättömän energialähteen, toisinkuin maaperässä
olleet metallit (siis niiden hapettaminen). Ilmakehän happipitoisuus alkoi nousta ja otsoni alkoi estää liiallisen UV-säteilyn pääsyn maanpinnalle.
Myöhemmin tämä oli mahdollistamassa elämän nousua merestä maalle. Evoluution myötä maapallolle on kehittynyt valtavasti
lajeja, joista suurin osa on kuollut jo sukupuuttoon. Noin 65 miljoonaa vuotta sitten dinosaurusten häviämisen jälkeen luonnonvalinta alkoi suosia
nisäkkäitä, joista mekin polveudumme. "Älykkyyden" kehittyminen oli läpimurto (meidän kannaltamme), mutta siihen tarvittiin paljon kehitystä.
Nisäkkäiden aivojen koko kasvoi luultavasti niiden yöaktiivisuuden vuoksi. Yöllä aistien merkitys kasvoi ja siten aisteilta saadun tiedon parempaan
analysointiin tarvittiin suurempia aivoja. Tästä syystä aivojen koko alkoi kasvaa. Tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä muistaa jo aikaisemmin
mainitsemani seikka, että evoluution tarkoituksena ei ole kehittää monimutkaisempia tai älykkäämpiä eliöitä. Bakteerit ovat
esimerkiksi eläneet maapallolla elämän alusta asti. Niiden uskomaton kyky sopeutua on ollut täysin ylivoimainen kilpailuetu ja sen avulla ne ovat vieläkin
keskuudessamme, 3,5 miljardia vuotta niiden syntymän jälkeen.
Mahdollinen elämä muualla maailmankaikkeudessa
Koska hiiliyhdisteitä on myös muualla maailmankaikkeudessa voidaan hyvällä omallatunnolla epäillä, että jonkinlaista
elämää on voinut kehittyä muuallekin. Seuraava kysymys onkin, että miten pitkälle tämä elämä on kehittynyt, vai onko se
jäänyt kemiallisen evoluution asteelle. Jos askel elävään soluun on otettu, niin onko sillä planeetalla olosuhteet suosineet monisoluisuutta tai
lopulta "älykkyyttä". Jo pelkästään älykkyyden määritteleminen on hyvin hankalaa, puhumattakaan sen olemassaolon mahdollisuuksien
pohtimisesta muualla maailmankaikkeudessa. Kuten olen jo edellä sanonut, niin evoluutio ei ole "kehitystä eteenpäin" ja siten ei ole ollenkaan varmaa, että
älykkyys olisi joka tapauksessa kilpailuetu.
Maapallolle monisoluiset eliöt ovat kehittyneet arviolta noin 600-650 miljoonaa vuotta sitten. Jos ensimmäiset elävät eliöt ovat arviolta
noin 3500 miljoonan vuoden takaa, niin monisoluista elämää on syntynyt siis hyvinkin myöhään. Tämä on kuitenkin ollut suuri edistysaskel ja
mahdollistanut valtavan eliöiden monimuotoisuuden. Esteenä tälle monisoluisuudelle on luonnollisesti ollut eliöiden parempi selviytyminen yksisoluisena. Askel
monisoluisuuteen on otettu luultavasti hyvinkin helposti, kun olosuhteet ovat sen mahdollistaneet tai sitä suosineet. Nykyisissäkin bakteereissa on paljon lajeja, jotka
saattavat muodostaa rykelmiä, vaikka ovatkin yksisoluisia eliöitä. Tätä kasautumista on voinut estää aikoinaan esimerkiksi ilmakehän pieni
happipitoisuus, jonka vuoksi kaikille yhdessä olleille eliöille ei ole riittänyt kosketuspinta-ala hapen riittävään diffuusioon.
Happipitoisuuden noustessa tarpeeksi, merien pinta osissa hapen määrä lisääntyi ja mahdollisti monisoluisuuden. Ovathan eliöt voineet
kehittyäkin niin paljon, että kasautumisesta on tullut kilpailu etu, mutta luultavasti maapallon olot ovat olleet suurimpana esteenä sen tapahtumiselle.
Tällä perusteella voisi epäillä, että jos kehittyy yksisoluista elämää, niin askel monisoluisuuteen tulee jossain vaiheessa mahdolliseksi.
Olot jollain planeetalla voivat olla sellaiset, että esimerkiksi jonkin aineen pitoisuus on niin pieni, että sen diffuusionopeus on esteenä monisoluisuudelle.
Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä mahdoton este, sillä voisi kuvitella, että myös muualla kuin maapallolla olisi solulle
hyödyllistä olla suuremmassa rykelmässä. Tällöin voisi syntyä työnjakoa (liikkumis-, ravinnonhankinta-, suoja-,
lisääntymissolut,...tms.), joka tuntuisi edulta paikassa kuin paikassa.
Monisoluisuuden jälkeen on siis runsaasti mahdollisuuksia kehittyä ja erilaisia erikoistumisvaihtoehtoja on runsaasti. Alkeelliset bakteeritkin
pystyvät aistimaan ympäristöstään eri aineita ja liikkumaan tarvittaessa joko ärsykettä päin tai siitä pois (taksat). Jos
monisoluisessa kasaumassa jotkin solut erikoistuvat aistinsoluiksi ja myöhemmin taas osa näistä aistinsoluilta tulevan informaation tulkitsemissoluiksi, niin
ensimmäinen askel kohti älykkyyttä on otettu. Luonnonvalinta on melko varmasti alkanut suosia eliöitä, joilla on ollut paremmat aistit (isommat??
tehokkaammat?? tms.) ja siten ovat muodostuneet alkeelliset aivot ja hermosto. Älykkyyden kehittyminen ja mahdollisen kommunikaatiotaidon synty vie paljon aivojen
kapasiteetista. Aivojen koon kasvaminen on energiataloudellisesti kallista ja siten ei ole ollenkaan varmaa olisiko älykkyys ja looginen päättelykyky aina parempi
vaihtoehto kuin esimerkiksi jonkinlaiset vaistotoiminnot. Jos kuvitellaan elinympäristön pysyvän hyvinkin samankaltaisena ilman mitään suuria
valintapaineita älykkyyteen päin, niin en näe mitään syytä sen kehittymiseen.
Elinympäristön tarjotessa energiaa ja ravinteita riittävästi rajoittavaksi tekijäksi nousee tila, jonka aiheuttaman valinnanpaine ei
mielestäni välttämättä suosi parempia aisteja tai suurempia aivoja. Kuitenkin monissa eri oloissa älykkyys olisi huomattava hyöty ja voisikin
luulla, että se olisi seuraava askel monisoluisuuden jälkeen, mutta ei välttämättä. Jos leikitään ajatuksella, että
älykkyyttä kehittyisi jollekin toiselle planeetalle, onkin seuraava kysymys teknisen kulttuurin muodostuminen. Ihminenkin on käyttänyt jo alkuaikoinaan
apuvälineitä ja nykyisinkin jotkin eläimet osaavat hyödyntää eri apuvälineitä esimerkiksi ravinnonhankinnassa.
Tuntuisi loogiselta, että mahdollisen älykkyyden kehittyessä myös apuvälineet monimutkaistuisivat. Tällä tavoin syntyisi
vähitellen teknillinen sivilisaatio. Kuinka pitkälle tekniikka kehittyisi onkin niin monen epävarman tekijän summa, että sen realistinen arviointi on
täysin mahdotonta. Kuinka pitkään sivilisaatio pysyisi elossa ja kehittyisi on myös suuri kysymys. Arvioita on esitetty, että
keskimääräinen elinikä tekniselle sivilisaatiolle olisi noin 10 000-300 000 vuotta, siis aika suuri haitari. Seuraavaksi esitämme hypoteesin, että
elämää on kehittynyt muualle, se on johtanut älykkyyteen ja lopulta tekniseen sivilisaatioon, joka ei ole tuhoutunut/tuhonnut itseään. Miten voisimme
havaita tällaisen sivilisaation?
Maan ulkopuolisen elämän havaitseminen
Ihmiset ovat jo pitkään pohtineet muiden planeettojen elämän havaitsemista. Nykyisin ollaan sitä mieltä, että havaitseminen voisi
todennäköisemmin perustua sähkömagneettiseen säteilyyn eli käytännössä havaittaisiin jokin toistuva tai muuten informaatiota
sisältävä radioaalto. Tämä "Oman aikamme suurin tehtävä", niin kuin E. E. Neovius sen sanoi, alkoi käytännössä 1960 luvun
alussa nuoren Frank Draken kuunnellessa Epsilon Eridania ja Tau Cetia. Aikaisempia ideoita oli kuitenkin ollut. Mahtava matemaatikko K. F. Gauss ilmeisesti ehdotti jo 1800- luvun
alussa, että marsilaisiin otettaisiin yhteyttä. Ideana hänellä oli rakentaa Siperiaan satojen kilometrien kokoisia geometrisia kuvioita, jotka olisi
ympäröity vaaleilla viljapelloilla. Suomalaisen matemaatikon Neoviuksen ideana 1800-luvun loppupuolella oli myös ottaa yhteyttä Marsiin. Hänen mukaansa
esimerkiksi andien ylängölle voitaisiin 22 500 kaarilampun "optinen establismentti". Tämän järjestelmän avulla oltaisiin hänen mukaansa voitu
keskustella marsilaisten kanssa.
Sähkömagneettinen säteily kiitää tyhjiössä suurin piirtein vakionopeutta 300 000 km/s. Tätä nopeutta kansankielellä
kutsutaan valonnopeudeksi. Nopeus on siis sama kaikille aallonpituuksille ja siten taajuuksille. Harmittavana ongelmana vain se, että SM aaltojen voimakkuus on suoraan
verrannollinen etäisyyden neliöön (E a 1 / r2). Kaukaisen lähettimen teho pitäisi olla siis valtava ja/tai vastaanottimen erittäin herkkä. Teho
täytyisi olla silloin varsinkin suuri, jos lähetystä suoritettaisiin "joka suuntaan" sen paremmin sitä suuntaamatta. Nykyisin arvioidaan, että hyvinkin
alhaisilla tiedonsiirtonopeuksilla pystyttäisiin havaitsemaan muutaman megawatin tehoisen lähettimen signaali jo muutaman kymmenentuhannen valovuoden
päästä.
Mitä aallonpituutta sitten pitäisi kuunnella? Tällä hetkellä ollaan sitä mieltä, että järkevin aallonpituus alue
tähtien väliseen viestintään olisi mikroaaltosäteily (1-30 cm). Tämän alueen kuuntelu tuntuu helpolta hommalta, mutta kun aletaan
miettimään kuinka monta lähetyskanavaa tältä väliltä löytyy, niin homma muuttuu hankalaksi. Tällä alueella pitäisi
pystyä havaitsemaan noin 1 hertsin etäisyydellä olevia kanavia, eli kanavia on yhteensä noin 29 miljardia! Bernhard M. Oliver, amerikkalainen fyysikko, ehdotti
kuuntelualueeksi 18-21 cm pituista mikroaaltosäteilyä. Vedyn (H) lähettämän mikroaaltosäteilyn aallon pituus on noin 18 senttimetriä (siis
havaitun spektrin aallonpituus), kun taas hydroksyylimolekyylit (OH-) lähettävät avaruudessa noin 21 senttimetrin pituista säteilyä. Näiden
aallonpituuksien välistä aluetta Oliver kutsui "juomapaikaksi", koska vety ja hydroksyyli muodostavat yhdessä vettä. Luultavasti ainakin meidän kaltainen
vettä liuottimena käyttävä sivilisaatio tuntisi tämän alueen. Tällekin välille kuitenkin jää noin 240 lähetyskanavaa, siis
aika paljon kuunneltavaa. Nykyisin ollaan kuitenkin havaittu myös muiden molekyylien lähettämää säteilyä ja tämän vuoksi "juomapaikka"
on menettänyt merkitystään. Jos haluttaisiin kuunnella vain muutamaa kanavaa, niin todennäköisesti loogisin vaihto ehto olisi vetyatomin
lähettämä aallonpituus. Onhan tämä aine maailmakaikkeuden runsain ja kevyin alkuaine. Vety on siis luultavastikin kaikille teknisille sivilisaatioille
hyvinkin tuttu alkuaine.
Frank Drake siis aloitti radiotaajuuksien kuuntelemisen Ozma-projektilla. Projekti sai nimensä ihmemaa OZin kuningattaren mukaan. Ozmassa kuunneltiin vedyn
ominaista aallonpituutta (21cm). Epsilon Eridanista F. Drake nappasikin kahdeksan hertsin taajuudella saapuvan "viestin". Myöhemmin kuitenkin osoittautui, että se oli
ollut salainen lentokoneen lähettämä häirintäsignaali. Neuvostoliitto oli 1960 luvulla oikeastaan ainut, joka harjoitti SETI tutkimusta. He eivät
kuunnelleet tiettyjä tähtiä vaan suurempia alueita taivasta. Tällä tavoin he etsivät sivilisaatioita, jotka pystyvät
lähettämään jonkinlaista signaalia suurella teholla.
Vuonna 1979 alkoi Kalifornian yliopiston SERENDIP-projekti (Search for Extraterrestrial Radio Emission from Nearby, Developed, Intelligent Populations). SERENDIP I
(1979-1986) kuunteli 100 kanavaa. Laitteistoa parannettiin ja projekti muuttui SERENDIP II, joka toimi vuosina 1986-1988. Tämä laitteisto oli huomattavasti parempi ja se
pystyi tarkkailemaan 65 000 kanavaa. SERENDIP III alkoi vuonna 1992, siinä tutkittiin 4,2 miljoonaa kanavaa 12 MHz leveydeltä 429 MHz (aallonpituus noin 70 cm) molemmin
puolin. Viimeisin SERENDIP projekti on SERENDIP IV, jossa tutkitaan jopa 168 miljoonaa 0,6 Hz levyistä kanavaa 1,7 sekunnissa! Mielenkiintoisen lisän tähän
antaa Berkeleyn yliopiston SETI@home-projekti, jossa kuka vain voi koti PC:ssä analysoida SERENDIPin hankkimaa informaatiota. Tämän tutkimisen hoitaa automaattinen
ohjelma, jonka saa myös SETI@homesta. Kun ladattu noin 300 kB "kimpale" kuunneltua tietoa on analysoitu se lähetetään takaisin.
Planetary Societyn SETI-hanke META (Megachannel Extraterrestrial Assay)alkoi vuonna 1985. Siinä kuunneltiin 8,4 miljoonaa kanavaa 0,4 MHz leveydeltä vedyn
ominaisen aallonpituuden molemmin puolin. METAn tarkoitus oli havaita mahdollinen "majakka", joka lähettää signaalia, jonka viesti ei
välttämättä sisällä mitään muuta informaatiota. Tämä projekti muuttui BETAksi (Billion channel Extraterrestrial Assay) vuonna
1995 ja tarkkailtavien kanavien määrä nousi 240 miljoonaan. BETAssa taas kuunnellaan juuri "juomapaikkaa", eli aallonpituuksia 18-21 cm.
NASAn oma SETI (Search for Extraterrestrial Intelligense) projekti alkoi vuonna 1992, mutta kaatui nopeasti valtion rahoituksen loppumiseen. Projekti muuttui
yksityisrahoitteiseksi Phoenix-projektiksi vuonna 1995. Phoenixin tavoitteena on kuunnella tuhatta lähellä olevaa auringon kaltaista tähteä. Projektissa
käytetään suurimpia mahdollisia antenneja ja tarkoituksena onkin, että pystyttäisiin havaitsemaan ns. vahingossa avaruuteen vuotanut signaali. Projektissa
etsitään signaalia 1000-3000 MHz väliltä (aallonpituus likimain 10-30 cm) jopa 1 Hz (eli 0,3 mm) levyisistä kanavista. Kanavia tulee kuunneltavaksi siis 2
miljardia kappaletta tähteä kohden. Vuoden 1999 loppuun mennessä Phoenix on kuunnellut yli puolet niistä 1000 tähdestä, jotka ovat sen listalla.
Kuten tiedämme, varsinaista signaalia ei vielä olla napattu, mutta normaalia voimakkaampia signaaleja on vastaanotettu. Nämä eivät
kuitenkaan ole toistuneet. Kiinnostavin signaali on vuoden 1977, ns. 6EQUJ5 tai WOW signaali. Signaali oli hyvin voimakas ja tietokoneen printistä sen havainnut Jerry Ehman
kirjoittikin heti sen nähdessään printtiin WOW!. Mikä tekee sitten tuollaisesta 6EQUJ5 "sotkusta" niin tärkeän? Tietokone tulosti paperille
tietyltä kanavalta saadun valmiiksi skaalatun intensiteetin (signaalin voimakkuuden), näin saatiin tietää jos jonkin kanavan voimakkuus oli normaalin
yläpuolella. Koska paperilla ei ollut paljoakaan tilaa skaalattua intensiteettiä 1-9,999 vastasivat numerot 1-9 ja intensiteettiä 10-35 aakkoset (eli 11 on A, 12 on
B). Jos intensiteetti menisi vielä tästä yli, niin tietokone aloittaisi alusta. Signaalissa 6EQUJ5 havaitaan siis U:n kohdalla erittäin voimakas huippu.
Ehmanin mukaan näin voimakasta signaalia ei olla havaittu enää uudestaan missään. Valitettavasti signaali ei ole toistunut, vaikka kohtaa, josta
tämä signaali saatiin ollaan kuunneltu säännöllisesti sen jälkeen. Onkin esitetty arviota, että se olisi maasta peräisin oleva
mahdollisesti meteoriitista takaisin heijastunut signaali.
Entä jos muut löytävät meidät?
Toisena vaihtoehtona tietysti on, että meidät havaitaan. Maapallolta on 1940-luvun alkupuolelta asti vuotanut avaruuteen suurenevissa määrin
erilaista radiokohinaa. Nyt tämä kupla ympärillämme on paisunut lähelle 60 valovuotta. Tämän säteen sisään jää jo
useampi tuhat tähteä. Kuinka monella näistä tädistä on sitten planeettajärjestelmä, elinkelpoinen planeetta, elämää ja
lopulta tekninen ja älykäs sivilisaatio onkin melkoinen kysymysmerkki. Toisaalta jos odottelemme "puhelinlankojen laulavan" lähiaikoina tämän vuoksi, niin
tähti ei saa olla yli 30 valovuoden päässä. Tämä supistaa tähtien määrän vain yli sataan ja olisi aika mukava sattuma, että
meidän lähipiirissä olisi samaan aikaan elossa tekninen kulttuuri.
Havainto voisi tapahtua myös siten, että esimerkiksi toisen sivilisaation luotain tai jopa matkustamiseen tarkoitettu alus tulisi maapallolle. Toisten
sivilisaatioiden avaruusalusten väitetyt vierailut maapallolle ovat olleet kovan mielipiteiden vaihdon aiheena jo yli viisikymmentä vuotta. Kun ottaa huomioon matkat
avaruudessa, niin se että miehitetty alus tulisi maapallolle tuntuu hyvinkin epätodennäköiseltä. Valonnopeus on yläraja massallisen kappaleen
liikkeelle ja energia, joka suureen nopeuteen tarvittaisiin olisi myös valtava. Lisäksi avaruudessa olevat hiukkaset ja pienet kappaleet voisivat aiheuttaa isoa vahinkoa
alukseen, joka liikkuu suurella nopeudella. Miehittämätön luotain voisi kuitenkin saapua maapallolle hitaammalla nopeudella. Jos tämä sattuisi nykyisin
ihmisillä olisi tarpeeksi ymmärrystä tajuta mitä tapahtuu, mutta vielä muutama sata vuotta sitten tällaista tapahtumaa olisi pidetty
lähinnä Jumalaisena ilmestyksenä. Jos tällainen luotain pyyhkäisisi vain aurinkokunnan läpi vaikka tuolta Jupiterin kohdilta, niin olisi
erittäin epätodennäköistä, että me sitä havaitsisimme. Onhan lähempikin ohitus voinut jo tapahtua, mutta ihmiset eivät vain ole
huomanneet sitä.
Sieppaukset ja ET-äly
Nykyisin ollaan UFOt (tunnistamaton lentävä kohde) rinnastettu jo suoraan ET-peräisiin (maanulkopuolisiin) avaruusaluksiin. Avaruusalusten
vierailuihin on väitetty kuuluvan myös ihmisten sieppaamisia näihin aluksiin, yleensä lääketieteellisiä kokeita varten. Nämä niin
sanotut abduktiot tulivat suuren yleisön tietoisuuteen 1960-luvulla Betty ja Barney Hillin tapauksen vuoksi. Kuitenkin aikaisemmin jo vuonna 1957 nuori brasilialainen Antonio
Villas-Boas kertoi nykyisin jo niin tyypillisen kertomuksen. Pienet olennot olivat raahanneet hänet alukseen ja ottaneet mm. verikokeen. Näille tapauksille ei kuitenkaan
ole saatu vahvistusta. Nykyisin jo uskontoon verrattava abduktio- ja kontaktihenkilö-ilmiö on mielestäni varsin kritiikittömästi hyväksynyt melkein
kaikenlaiset tapaukset "todisteena ET älystä".
Sieppaajat ovat hyvin usein pääpiirteiltään ihmisen näköisiä. Yleinen hahmo on pitkäkätinen, lyhyt,
päärynäpäinen ja isosilmäinen olento. Muitakin "rotuja" on kuitenkin havaittu, mutta harvemmin kovinkaan paljon ihmisestä poikkeavan
näköisiä. Mielestäni olisi erittäin epätodennäköistä, että muualla kehittynyt elämä olisi niinkin paljon meidän
näköistä. Maapallolla on myös varsin erilaisia, älykkäitä eliöitä. Mustekala on myös hyvinkin kehittynyt ja sen sekä ihmisen
kehitys on ollut täysin toisistaan riippumaton. Älykäs olento voisi siis olla hyvinkin erinäköinen verrattuna meihin. Ihmisen muoto on periaatteessa
huono, sillä korkealla oleva painopiste on tasapainon kannalta hankala. Toisaalta emme voi alkaa ennustamaan kovinkaan paljoa mahdollisen "vierailijan" ulkomuotoa. Siihen
asiaan vaikuttaa niin moni seikka, kuten mm. vallitseva luonnonvalinta sekä kehityksen mukanaan tuomat esteet. Esimerkiksi ihmisen kehitys supistaa tulevaisuuden
kehitysmahdollisuuksia. Ihmisestä ei kovinkaan helposti tule esimerkiksi siivellistä olentoa, sillä anatomiamme estää sen kehittymisen (Mielenkiintoista
on myös ajatella mikä periytyvä ominaisuus antaa nykyisin ihmiselle lisääntymisedun).
Nykyisin suomessakin on runsaasti näitä niin sanottuja kontaktihenkilöitä. Kontaktihenkilöiden suuri määrä tuntuu
epäilyttävän suurelta. Suomen väkiluku on noin viisi miljoonaa. Jos ja kun suomalaiset eivät ole tässäkään asiassa erityisasemassa,
niin myös muualla maailmassa sieppauksia täytyisi tapahtua samalla tiheydellä verrattuna ihmismäärään. Maailmassa on noin kuusi miljardia
ihmistä, joten suomen väestön osuus tästä on noin 0,08%. Jos leikitään ajatuksella, että suomessa on kymmenen kontaktihenkilöä,
niin todennäköisesti koko maailmassa on noin 12 000 kontaktihenkilöä! Jos näistä jokainen siepattaisiin kahden kuukauden välein, niin
vuorokaudessa siepattaisiin keskimäärin kahdeksan ihmistä, siinäpä olisi liikennettä maapallolle kerrakseen! Tämähän on vain
ajatuksella leikittelyä ja suurin osa näistä väitetyistä kontakteista tapahtuu unessa tms. ei fyysisessä tilassa, jolloin potilasta ei tarvitse
raahata alukseen.
Mikä olisi sitten näiden sieppausten motiivi? Luulisi kehittyneen sivilisaation jo saaneen tarpeeksi tietoa ihmisen anatomiasta ja fysiologiasta jo
muutamien sieppausten jälkeen. Nyttemmin sieppauksia on selitetty toinen toistaan uskomattomammilla motiiveilla, kuten humanoidi-ihminen hybridi projekteilla. Jokainen voi
hetken miettiä kuinka hyvin ihminen risteytyisi toisesta maailmasta olevan olennon kanssa! Kontaktihenkilöiden viesteissä ei myöskään ole
mitään asiaa mihin pystyisi tarttumaan ja sen pystyisi jotenkin vahvistamaan. En halua tällä kieltää sieppausten mahdollisuutta, mutta pitäisin
erittäin epätodennäköisenä, että niitä tapahtuu ainakaan tässä mitassa. Tämä ilmiö on kuitenkin saanut paljon
uskonnoille tyypillisiä piirteitä. Kontaktihenkilöt ovat joskus nousseet jopa erilaisten kulttien johtoon. Tästä karmea esimerkki on Heaven's Gate-lahkon
joukkoitsemurha, jossa kuoli noin 40 ihmistä. Heidän johtajansa, Marshall Applewhiten mukaan heidän täytyi jättää "maalliset kehonsa" taakseen
ja siirtyä Hale-Bopp -komeetan jäljessä tulleeseen avaruusalukseen. Tästä syystä 39 ihmistä otti kuolettavan annoksen alkoholia ja
lääkkeitä. Pari päivää myöhemmin muutamat ihmiset seurasivat näitä 39:ää oletettuun avaruusalukseen
riistämällä itseltään hengen. Tämä on onneksi vain ääriesimerkki tästä ilmiöstä.
UFOt ja ET-äly
Tunnistamattomat lentävät kohteet on myös yhdistetty mitä lisääntyvissä määrin maanulkopuolisiin vierailuihin.
Tämä UFO ilmiö liittyy hyvin kiinteästi edellä mainittuun sieppausilmiöön, vaikka näillä asioilla ei välttämättä
ole mitään yhteyttä. Mitä voimme sanoa tällä hetkellä tuntemattomaksi kohteeksi jääneistä tapauksista? Ainakin sen, että
niitä ei ole paljoa. Tätä on joskus pidetty argumenttina UFO ilmiön mitättömyyden puolesta ja on väitetty, että kaikille tapauksille
löytyy todennäköinen luonnollinen selitys. Tämäkin voi pitää paikkansa, mutta kaikkia tapauksia ei ole vieläkään saatu
selvitettyä. Nämä tapaukset ovat yleensä parhaiten dokumentoituja, kuten Condonin raportissa tuntemattomaksi jääneet kohteet, mutta silti niille ei
ole löydetty hyviä selityksiä. Mielestäni mielenkiintoa ei pitäisi tukahduttaa ajatuksella, että "koska melkein kaikki selviää, niin ei
lopuillakaan ole väliä?", koska juuri ne tapaukset jotka jäävät selvittämättä (eli UFOiksi) ovat niitä mielenkiintoisimpia.
Entäpä jos joku niistä onkin vaikka satoja tai tuhansia vuosia avaruudessa vaeltanut luotain joka käy tarkistamassa tämän sinisen planeetan.
Mielestäni esimerkiksi Lakenheath-Bentwatersin tapaus vuodelta 1956 viittaa, että UFOa ohjasi jonkinlainen järjestelmä.
(Tämäkään tapaus yksittäisenä kuitenkaan ei ole mikään kovin vahva todistus mistään muusta kuin siitä, että myös
luotettavia UFO havaintoja on.) Itse en usko, että maapallolla on vielä vieraillut varsinaisesti eläviä olentoja, mutta en kokonaan hylkää
sitäkään mahdollisuutta. Todennäköisempänä (siis vain todennäköisempänä) pidän sitä, että
miehittämätön, mahdollisesti keinoälyllä varustettu luotain voisi käydä maan ilmakehässä. Joku on verrannut UFO ilmiötä SETI
projekteihin; molemmissa etsitään signaalia kohinasta ja molemmissa on "liipannut läheltä", mutta lopullista varmuutta ei ole saatu. Mielestäni
tämä vertaus on varsin osuva, vaikka UFO ilmiö ja SETI projekti ei välttämättä tutkikaan samaa asiaa.
Lähteet:
1. Hans Ohanian, Physics, W. W. Norton & Company 1989
2. Neil A. Campbell, Biology, Benjamin/Cummings Publishing company 1996
3. Madigan, Martinenko, Parker, Brock biology of microorganisms, Prentice Hall 2000
4. Nelson, Cox, Lehninger principles of biochemistry, Worth publishers 2000
5. Oja Heikki, SETI - vieraan älyn etsintä, URSA 1994
6. Seppänen, Honkasalo, Eläköön elämä, Gummerus 1984
7. Mustelin Nils, Elämää maailmankaikkeudessa?, WSOY 1980
8. "Maan ulkopuolisen älyn jäljillä", Tieteen kuvalehden numeron 9/99 liite.
9. Jerome Clark, The UFO book - Encyclopedia of extraterrestrial, Visible Ink 1998
10. The study of extrasolar planets: Methods of Detection, First Discoveries and Future Perspectives by Jean Schneider, 1999, saatavissa verkossa
11. The search for life outside the solar system by J. Schneider, saatavissa verkossa
12. Extra-Solar Planets by Michael Perryman, 2000, saatavissa verkossa
Web-sivustoja
Calculate the Drake Equation with your own estimates
SETI at Home
SETI League
SETI Institute
SETI at Harvard: Project BETA
SETI at UC Berkeley: SERENDIP
[ takaisin ]
|
